Arto Mellerin Zoo - absoluuttista runonhenkäilyä?

Arto Melleri (1956–2005) oli kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, Lappajärveltä. Maataloudesta ja kaupasta sekä pienyrittämisestä toimeentulon saavaa kuntaa leimaa monin tavoin satoja tuhansia vuosia sitten sinne pudonnut/iskeytynyt meteoriitti. Putoamispaikalle syntyi suuri, liki saareton järvi, Lappajärvi (*).

Kirjoista ja kirjastoista innostunut nuori Melleri luki paljon. Hän sai jo 14-vuotiaana julkaistuksi kirjan nuorten Kontakti-sarjassa. Kokoelma ”Zoo” (1979) on Mellerin toinen kokoelma esikoisen ”Schlaageriseppele” (1978) jälkeen. Sitä seurasivat ”Ilmalaiva ’Italia’” (1980), ”Mau-Mau” (1982), ”Grand Hotel” (1983) ja ”Johnny B. Goethe” (1988). Hänen myöhempää tuotantoaan en tässä käsittele.

Zoo (1979) käsittää 41 runoa 61 sivulla. Se on julkaistu Mellerin kokoelmassa Nuoruus, siivekästä, veristä: Runot 1972–89 (S.113–174; Otava, Helsinki 1989).  Zoon osat ovat (suluissa runomäärä): I Sarastaa (1), II Köyhä poika (13), III Trotskin murhayön tähtikartta (12), IV Heijastuksia maailman hajataittoisessa silmässä (14) ja V Sulkasatoinen ooppera (1).

Zoon runoja lukiessani minua on koskettanut Mellerin kuvaama yhteys lapsuuteen ja nuoruuteen Etelä-Pohjanmaan kaakkoisnurkassa. Muistot kanssaihmistä ja varhaiset kokemukset nousevat esiin. Maisema: tiet, pellot, järven jää ja rakennukset: kotitalo, vintti, liiteri ja esineet  siellä.  Nuorisoseurantalo ja kirjasto ovat vakiomotiiveja. Meno tai paluu niihin, usein polkupyörällä, ja siellä olo, toistuu. Tuo pyörillä rullaava liikkuminen on hänen myöhäisissäkin runokuvissaan. Eräässä 2000-luvun haastattelussa hän paikallisti itsensä ”johonkin skeittilaudan ja rollaattorin välimaastoon”.   

Melleri runoilijoiden joukossa

Millainen sanankäyttäjä Arto Melleri on hänen runokokoelmansa Zoon perusteella? Tapasin alle kolmikymppisen Mellerin Lappajärvellä yhtenä kesäyönä 1983 paikallisen ravintolan portaalla. Mitä hän oli silloin, kun hetken kanssaan juttelin, mitä ehtinyt runoineen lukijoilla luetuttaa?

Kansainvälisiä nuorisovaikutteita ajatellen Melleri kuului viime sodan jälkeiseen myöhäiseen beat- ja rock -sukupolveen. Viittaahan hän runossa ”Mun sukupolvi” (Nuoruus, siivekästä  ja veristä = NSJV 13-15) 1960-luvun suosittuun The Who-kappaleeseen ”My Generation”. Sodanjälkeiset ensiaktiivit nuoret, sota-ajan itse lapsena kokeneet, olivat syntyneet jo 1930- ja 40-lukujen vaihteessa. Noita runoilijoita ovat mm. Pentti Saarikoski, Sirkka Turkka ja Hannu Helin (**).

Mellerin osaamisesta, selvin vedoin piirretyistä tunteista ja konstailemattomasta älystä saa iloa. Runot käsittelevät usein komplisoituja tilanteita kuten ”Zoo”-runossa,  mutta myös harmonisia onnen tunteita kuten runossa ”Sarastaa”.

Jäiselle rautatieasemalle jäävä runon hahmo on kovin yksin runoissa ”Olen kaukana sinun luotasi” ja ”Jäähyväiset” (S 63, S 82–83).

Pentti Saarikoski ja Arto Melleri? Mikä heille on yhteistä? Melleri, juuriltaan maalainen, Saarikoski kaupunkilainen. Edellisen kieli on enemmän kuin jälkimmäisen foneettista, musiikillista muotoa ja rytmiä etsivää. Mellerin runot lukien ja katsoen kiinteitä. Säkeet henkäilevät säännöllisesti. On kuin runoja olisi puristimilla aavistuksen kiinteytetty sivuilta että ne liimautuvat yhteen.

Saarikosken runot ovat usein antiikin tekstejä kommentoivia, kuin matkapäiväkirjoja. Nenäkäs Saarikoski (nuoruuden nimimerkki Nenä) on väliin kyyninen, väliin ironinen, joskus rubatossa laulelevakin kaupunkifilosofi. Melleri taas vaikuttaa maalaiskirjastosta nousseelta svengaavalta todenpuhujalta.

Melleri vertaa Zoo osan III seitsemännessä runossa ”Maailman ajat” runoilijaa kirjoitusmerkkien kanssa kamppailevaksi: [--]”ja oikeaan paikkaan pantu ajatusviiva / sortaa koko lauseen..” (Z 147). Edelleen: ”.. jäljelle jää / lihaan viiltyvä verkko, kylkiluut kaltereina / kaareutuvat//” [--].

Tässä hän viittaa Uuno Kailaseen, jonka runon minä on ”verkossa kala” joka ei pääse pois: ”.. ovat viiltävät säikeet jo lihassa mulla. / Vesiaavikot vapaat, /en voi minä luoksenne tulla /” [..]   Melleri on kuitenkin verevä ja liikkuva, Kailas sisäänpäin kääntynyt. Melleri ja hänen runojensa minät uskalsivat tulla ja mennä (Kailaksen) ”vesiaavikoille vapaille”. Tapasihan Melleri myös ”kansanihmisiä” runoissaan jo varhain. Yksi heistä on ”Jeppisläinen merimies” (NSJV 28). Jeppis on Pietarsaaren kutsumanimi.

Mellerin runoissa on intertekstuaalisuutta. Säkeitä hän lainaa William Shakespearelta (Hamletin monologi, Z 146). Lainaus tapahtuu ’myötäkarvaan’. Melleri myös ottaa ironisesti joitain sanoja:  Risto Rasalta, ’vastakarvaan’ (Schlaageriseppele = S 70).  

Melleriä hieman vanhemmalla, Hannu Helinillä (1944–2015), joka asui ja kirjoitti parikymmentä vuotta Hyvinkäällä, ennen muuttoaan takaisin Helsinkiin, ovat aiheet kotiseudulta Savosta ja Kuopiosta poikkeuksia. Melleri, Helinistä poiketen, on kotiseutu-uskollinen, sekä tuttuus- että vieroksunta-ulottuvuudella.

”Sarastaa” – Zoo-kokoelman runo

Muutama sana ensin kokoelman nimirunosta. ”Zoo” tarkoittaa eläintä (sana tulee kreikan sanasta zoion, joka tarkoittaa eläintä) ja eläintarhaa.  Onko maailma eläintarha, jossa runooja kulkee? Melleri puhuu myös täytetyistä eläimistä (osan IV kymmenes runo).  ”Täytettyjen eläinten valtakunnassa” minä kertoo odottavansa ”karanneen koiran / käpälänjälkiä / puhtaana satavaan lumeen”.
Ihmiset yhteiskunnassaan vaikuttavat täytetyiltä olennoilta. Runominä – itse yksi ”zoo”? –odottaa merkkejä vapautuneesta eläimestä lumen maassa.

”Zoo”-runo – mahtava kuvavyörytys väkivaltaisessa maailmassa. Ympärillä riehutaan, ihmisiä ja eläimiä kuolee. Mutta: ”lumous on läsnä / kaikessa tapahtumisessa”. Alkukantainen, primitiivinen maailma ja tekninen, materialistinen maailma ovat vastakkain. Intiaanipäällikkö, johon runo samaistuu, joutuu joukkoineen lopulta lännen ”konkistadorien” lyömäksi. ”Eläinten” joukossa pilkistävät motiiveina isoäiti, isoisä ja minän vanhemmat. Tähtitaivas’. Kuu.

”Sarastaa” -runo: aamu. Tapaamme onnellisen runominän. Lukiessa tulee lämmin ja valoisa olo. Verrattuna synkempiin ja vahvoja kontrasteja esiin ottaviin runoihin sen lukee rauhallisin mielin. Ensinäkymä: ”Malja täynnä valoa / flyygelin tomuisella kannella …”. Viime säkeistössä: /minä valvon kelmeänä ja onnellisena, / yksin kuuntelen veteen karannutta / melodiaa [..] ”Kelmeä”, on yllättävä, mutta antaa oman sävyn ehkä viinintäyteistä iltaa seuraavaan aamuun.

Runon pääaihe, aamu, on valon leikkiä: pölyä auringossa, sinkkivälkettä. Täynnä ääntä: tuulta, pääskysen rapinaa pesässä (pääskyjen koti kuin afrikkalainen savimaja). Näkymätöntä surinaa: ehkä hyönteisiä.

Säe ”Musiikki valvoo yhä” toistuu. Toisella kerralla sen päättää kaksoispiste ja sitä seuraa näköhavainto ”käymälän ovi on auki, ...”  Mitä käymälän ovesta näkyy? Jotain turhan realistista? Ei, vaan: ”.. huokuu  / kalkki ja horsmien haalea veri, pajut / antautuvat pilleiksi” (Z 117). 

 Kahdesta viime säkeestä: ”koraalinkirkas päivä kroolaa / selkää silmänkantamattomiin” löydän konsonantit k-k,p,k / s, s-k säesanojen aluissa. Kauniisti sanat sointuvat:  substantiivi ”koraali” toimii hetken päästä kuin ainespuuna verbille ”kroolaa”. Tuntuu, että luonnon ”koralli” on muuttunut musiikin ”koraaliksi”. Ja runooja muuntaa siitä, temperamenttinsa mukaan, liikkeen verbiksi: ”kroolaa”.

Päivä personifioituu hahmoksi, joka ui järvenpintaa kauas, kauas.

 Melleri ei ole sanaleikkien vakiokäyttäjä kuten Helin myöhempinä vuosinaan. Tässä kuitenkin Melleri leikkii sanojen sekä litteroiduilla kirjaimilla että foneemeilla (foneemi: sanan vaihto toiseen muuttaa sanan merkityksen: esim. m ja n sanoissa kama ja kana), riippuen luemmeko runoa äänettä vai ääneen. Mutta hän ei tunnu tekevän sitä itsetarkoituksellisesti, vaan tapa tukee runon toimivuutta.

Runon motiiveja ovat sekä näkö- että kuulohavainnot: flyygeli, nuottivihko, kapellimestarin frakki, melodia, nuottiviivasto. Entä topokset (***)? Muutama esimerkki: malja, valo, soitin, soittajat; tuuli ja ikkuna. Niityn kukka, yleinen topos: ruusu ja sen terälehdet.

Malja ei ole täynnä juomaa vaan valoa. Musiikki kuin valvova persoona, yhtä soittajien kanssa, jotka uupuvat. Tuuli havahtuu, selaa kiinnostuneena nuottivihkoa.

Monessa paikassa musiikki elää: valvoo kasteessa niityllä - ehkä se valvoo nuotion tuhkassa? Näkeminen ja tunteminen... ”huokuu / kalkki ja horsmien haalea veri, pajut / antautuvat pilleiksi”.  Kuvat jatkuvat aistivaikutelmiksi ja personifioiduksi toiminnaksi. Erikoisen kaunis on runossa sen viime säkeistö: ”yksin kuuntelen veteen karannutta / melodiaa” (Z 118).  Pääskynen on muusikoista ”kapellimestarin frakissa” (Z 117).  ”Juhla ei lopu vaikka viini / loppuu ”, alkaa viimeinen säkeistö (Z 117).  Kun ”pullot / haaksirikkoutuvat varjoisaan veteen/,” odotan lukijana, että nytkö sitten seuraa ankea seuraava aamu – mutta niin ei käy.  ”Minä  valvon kelmeänä ja onnellisena” (Z 118). 

Nyt työnnän Zoon hyllyyn. Mellerin kuvat eivät ehdy. Maalaisen modernistin kieli: se on  voimakasta ja täyteen ladattua. Gunnar Björling kirjoitti: ”Jokaisessa sanassa on valo runoa” (Saarikosken käännös). Se toteamus pätee Mellerin elämäntunnon runouteen.  

 Antti Hernesniemi

 (*) Isoisäni, Kannuksessa elänyt maanviljelijä, oli syntyisin Etelä-Pohjanmaalta, Lappajärveltä. Olen itse asunut ja työskennellyt Lappajärvellä terveyskeskuslääkärinä vv. 1982–1985.  Oheinen lukukokemus perustuu runoanalyysikurssiin Turun yliopistossa vuonna 2015.

(**) https://fi.wikipedia.org/wiki/Hannu_Helin

(***) Myöhäisantiikista tai keskiajalta periytyvä yleisesti käytetty runokuva, metafora, motiivi, allegorinen sanonta tai muu retorinen kuvio. https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:topos